Käyttämäsi selain on vanhentunut. Suosittelemme, että päivität selaimesi ensin uusimpaan mahdolliseen versioon.

 

 

Käsi kädestäsi irtoaa,
en voi katsettasi tavoittaa, mutta ikuisesti sieluun jää se, mikä meidät yhdistää.

 

 

Rakkaus luo sillan tuonpuoleisen ja tämän todellisuuden välille ja mahdollistaa hengen yhteydenpidon henkeen kehon kuoleman jälkeenkin.

 

 

 

 

Kuolemaa ei ole, eikä  rakkaimpiaan voi oikeasti
ikinä menettää.

 

 

 

 

Kun hiljentyy ja avaa sydämensä, voi tuntea edelleen rakkaansa läsnäolon. Henki on ajaton ja ikuinen. Rakkaus on.

 

 

Kiitollisuus menee katkeruuden edelle. Usko tieteen edelle. Tunnen ja sydämessäni tiedän rakkaani olevan edelleen läsnä. Kaikkialla, missä olen ja mitä teen. Ajatuksina, sanoina, tekoina ja tunnelmina, lohduttavina hymyinä, kauniina muistoina, tuulena taivaalla. Katselevan ja auttavan henkisessä kasvussani, merkitysten löytämisessä ja syvemmän ymmärryksen tiellä.


 

 

 

 

 

 

 

 

Läheisen kuolema ja surusta toipuminen

Olen toiminut vuodesta 2008 vapaaehtoistyöntekijänä saattokodissa ja saanut kunnian kulkea kuolemansairaiden potilaiden sekä heidän omaistensa vierellä tukijana, kuuntelijana ja läsnäolijana. Rakas siskoni vietti viimeiset viikkonsa samaisessa saattokodissa ja sai kokea kauniin, arvokkaan kuoleman rakkaidensa ympäröimänä yöttömänä yönä juhannusaattona vuonna 2006. Tuo kuoleman kokemus jätti sieluuni lähtemättömän jäljen. Siskoni siirtyi ajasta iäisyyteen hyvin levollisesti jättäen vain viimeisen henkäyksensä jälkeen ottamatta enää uutta. Äitimme luki rukouksen ja hänen lopetettuaan voimakas tuulenvire puhalsi läpi huoneen ja heitti ikkunan kolahtaen kiinni. Tuulenvire tuntui juuri siltä kuin siskoni sielu olisi irtaantunut ruumiista - vapauttavalta. Satuin vilkaisemaan siskoni aviomiestä, joka näytti itkuisten silmiensä takana hyvin levolliselta, rakkauden täyttämältä. Hän totesi ääneen "Ai tältäkö tämä tuntuukin, rakkaani siirtyi juuri sydämeeni!" Itse tunsin valtaisaa rauhaa. En tyhjyyttä, niinkuin olin etukäteen pelännyt. Hiljennyimme vuoteen vierellä, kukin tavallamme. Vaihdoimme äitini kanssa siskolleni kauniit pitsilakanat ja laskimme ystävän poimimat lupiinit siskoni syliin. Sängyn asetimme saattokodin kappelin korkeaa ikkunaa vasten. Hiljennyimme viimeisen kerran ja jätimme jokainen omat jäähyväisemme rakkaallemme. Päivän valo, uusi auringonnousu, tulvi ikkunasta sisään ja kuulsi siskoni päälaelta alas koko kehon pituudelta. Lupiinit loistivat sävy sävyyn siskoni lakattujen kynsien kanssa ja hänen ilmeensä oli äärettömän levollinen. Siskoni näytti hyvin kauniilta, täydellisen rauhaisalta. Tuo kaunis hetki jäi lähtemättömästi mieleeni ja säteilee rauhaa myös jokaiseen omaan elonpävääni. Sain osakseni niin suurta lämpöä, huolenpitoa ja tukea saattokodin henkilökunnalta siskoni sairastamisen aikana, että käytyäni oman suruprosessini läpi, halusin kantaa oman korteni kekoon ja vapaaehtoistyön kautta tukea muita samassa tilanteessa olevia. Kriisityöntekijän koulutusta olen saanut niin saattokodissa kuin Suomen mielenterveysseurassa. Psykologian opintoja surusta selviytymiseen liittyen olen suorittanut Helsingin yliopistossa.

Suruprosessin eteneminen on hyvin yksilöllistä, mutta tiettyjä yhtymäkohtia on jokaisen surijan kohdalla havaittavissa. Sureva käy läpi omassa tahdissaan viisi vaihetta. Ne ovat kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen. Matka kuoleman hyväksymiseen voi olla pitkä, mutta se on ainut päämäärä, mihin kannattaa pyrkiä. Vaihtoehtoja ei ole. Jokainen meistä kuolee aikanaan. On tarkoituksenmukaista käydä läpi kaikki negatiivisetkin tunteet kuten suru, kieltäminen, katkeruus, viha, epäoikeudenmukaisuus, epäusko, tuska, luovuttaminen ja sitten päästää niistä irti ja keskittyä vain kiitollisuuteen sekä rakkauteen. Olla kiitollinen siitä,että ylipäänsä kykenee tuntemaan surua. Olla kiitollinen siitä, että on saanut tuntea niin suurta rakkautta, että sen menettäminen tuntuu sietämättömältä kestää. Olla kiitollinen siitä, että on mahdollisuus ymmärtää olennainen ja elää jokainen oman elämänsä jäljellä oleva päivä sen mukaisesti. Olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässä edelleen kaikesta huolimatta on.

On tärkeää saada käydä läpi suruprosessia omaan tahtiinsa ja omalla tavallaan. Ei tarvitse jaksaa kuin hetken kerrallaan. Ei tarvitse olla reipas. On lupa luovuttaa ja pyytää apua. Pääasia, että uskaltaa surra ja tuoda tunteet ulos, jotta ne eivät jää jumituksiksi kehoon tai käsittelemättömiksi asioiksi mieleen. Keskeneräiset asiat vanhoista haavoista ja aiemmista menetyksistä pyrkivät varmasti pintaan taas seuraavan menetyksen myötä, aiheuttavat mahdollisia sairauksia ja masennustaipumusta kaikkien vastoinkäymisten edessä. Luottamus elämään horjuu. Raskaat tunteet on saatava puretuiksi. Yhtä helpottaa puhuminen, toista kirjoittaminen, kolmatta maalaaminen, neljättä liikkuminen, viidettä laulaminen...mikä onkaan jokaisen ominaisin keino purkaa surua ja ikäväänsä. Sureminen on tunneperäinen, henkinen ja psykologinen matka kohti paranemista. Surulla yksin on valta parantaa. Jos paranemista ei tapahdu, se johtuu todennäköisesti siitä, että läheisensä menettänyt ei ole antanut itsensä surra. Suru parantaa aina. Jos emme käy suruamme läpi, menetämme tilaisuuden parantaa sielumme, psyykemme ja sydämemme. Sureminen on tie, jota seuraamalla löydämme taas eheyden. Totuus on, että ikävä ei koskaan katoa, mutta aika tekee kyllä surun keveämmäksi kantaa. Läheisen menetyksen ylitse ei pääse, mutta sen kanssa oppii elämään. Ihminen toipuu ja rakentaa elämänsä uudelleen kärsimänsä menetyksen ympärille. Ihmisestä tulee jälleen eheä, mutta hän ei tule olemaan enää koskaan samanlainen, eikä hän haluaisikaan. Hän on kestänyt menetyksen ja oivaltanut sen kautta elämän syvemmin kuin olisi koskaan aikaisemmin osannut kuvitellakaan.

Omalla kohdallani siskoni kuolema käynnisti ennenkokemattoman tarpeen lukea ja tietää "kaiken" siitä, mitä kuolema on...tai ylipäänsä, onko sitä. Ahmin kuolemaa käsitteleviä kirjoja, eri uskontokuntien käsityksiä kuolemasta, teosofiaa, parapsykologiaa, antroposofiaa, spiritualismia. Aloitin joogan ja chi kungin harrastamisen. Kävin hoitamassa itseäni ja purkamassa tunteitani rosen-terapiassa, pilateksessa, vyöhyketerapiassa, homeopaatilla, reiki-hoidossa ja muissa energiahoidoissa. Rauhoituin ja sain läpikäytyä suruani eri tekniikoiden avulla, mutta silti mieltäni painoi epätietoisuus siitä, voiko siskoni varmasti hyvin siellä tasolla, missä onkaan, onko hän todella läsnä ajatuksineen, niinkuin itse koin hänen edelleen olevan. Niinpä noin vuosi siskoni kuoleman jälkeen kävin elämäni ensimmäistä kertaa näkijällä l. meediolla. Pelkäsin käyntiä todella paljon, pelkäsin sitä, että omakin uskoni romuttuu, jos meedio ei osu oikeaan. Tuo pelko osoittautui onneksi turhaksi. Meedio osasi kertoa niin tarkkoja ja todistusvoimaisia asioita siskostani, ettei niitä olisi voinut tietää muuten kuin siskoni kertomana. Käynnin jälkeen itkin pitkään rappukäytävässä silkasta helpotuksesta ja kiitollisuudesta. Tuosta käynnistä alkoi ratkaisevasti toipumiseni surusta ja omat oppiaskeleeni energioiden aistimisessa ja korkeamman tiedon välittämisessä hengen tasolta tänne aineelliseen maailmaan. Noista askeleista voit lukea enemmän "Oma polkuni" -otsikon alta.

Sen ajatusmallin tiedostaminen, että ”kuolemaa ei ole” - sillä elämänenergia l. henki jatkaa olemassaoloaan toisella tasolla, vaikka ihmisen keho kuolee - on tuonut eittämättä itselleni suurimman lohdun. Säännöllinen hiljentyminen sekä meditointi on vahvistanut omaa intuitiokanavaani ja herkistänyt havaitsemaan ei-näkyvää maailmaa. Energiatyöskentely on tuonut mukanaan mediaalisia kykyjä, jotka entisestään ovat vahvistaneet tietoisuuttani tuonpuoleiseen. Lapsena meillä jokaisella on nuo kyvyt käytettävissämme, mutta opimme niistä yleensä pois hyvää tarkoittavien ja lapsiaan suojelevien vanhempien, koulumaailman tasapäistämisen sekä yhteiskunnassamme vallitsevan tieteellisyyttä ja rationaalisuutta ihannoivan ympäristön vaikutuksesta. Jokaisella on kuitenkin edelleen olemassa herkkyys, suojassa syvällä sisimmässä, ja sitä harjoittamalla jokainen voi nähdä, kuulla ja tuntea jälleen "yliaistillisesti". Selväkuullakseen täytyy vain hiljentyä kuulemaan, selvänähdäkseen avata sisäiset silmänsä näkemään, selvätunteakseen hiljentää rationaalinen mielensä ja keskittyä kehon kertomaan, selvätietääkseen antaa mahdollisuuden mahdottomalle. Luottaa.

Linkkisuositukset:
www.henkinenkehitys.fi
Vertaistukea: http://www.mielenterveysseura.fi
http://www.nuoretlesket.fi/


Kirjasuositukset:

Kübler-Ross Elisabeth, Suru ja surutyö
Grönlund, Huhtinen, Kuolevan hyvä hoito
Lukkanen-Kilde, Kuolemaa ei ole
Williams Lisa, Sielun ikuinen elämä
Rinpoche Sogyal, Tiibetiläinen kirja elämästä ja kuolemasta
Juhola Niina-Matilda, Näkijä I ja Näkijä II, Johdatuksessa
Bowman Carol, Paluu taivaasta
Roman Sanaya, koko tuotanto
Van Praagh James, Puhetta taivaasta
Trine Ralph Waldo, Sopusoinnussa näkymättömän kanssa
Roberts Ursula, Ramadahnin viisautta
Tri Michael Todd, Evoluution enkeli
Neal Mary C, Taivaaseen ja takaisin
Eben Alexander, Totuus taivaasta
Moorjani Anita, Kuolema antoi minulle elämän - kuinka löysin itseni ja terveyteni kuolemanrajakokemuksen kautta